Hockmanin resepti

Yksinkertainen ja hyvä narubasso syntyy puulaatikosta, jonka mitat ovat suurinpiirtein seuraavat; korkeus 15-20 cm, leveys ja/tai pituus 40-60 cm. Laatikko voi olla tukevaa faneria.  Laatikkobasson kansi on 4 mm:n faneria. Kansi liimataan ja naulataan paikalleen listoilla. Soittokeppinä on tavallinen harjanvarsi. Soittonaruksi sopii 4 mm:n punottu muovinen pyykkinaru merkkiä Piippo. Kannen keskelle ja kepin päähän porataan narulle reiät. Jotta laatikon voi pitää paikallaan, tehdään oikealle jalalle aukko laatikon kylkeen. Laatikon päätyyn tehdään “ääniaukko”. Narubassoja voi tehdä esim. vanhoista leipälaatikoista, pulpeteista, pesusoikoista ja kaikista ontoista esineistä, joihin voi laittaa soittokannen 4 mm:n fanerista. Narun vaihtoehtona voi olla kontrabasson G-kieli, jota voi soittaa strokalla. Lopuksi laatikko maalataan ja koristellaan. Narun soittoon tarvitaan nahkahansikkaat tai muuten saa rakkoja sormiin.

Joku geosofisti on kommentoinut narubassotapahtumaa seuraavasti:

Narubasson taika ja aika?

Taannoiset narubassofestivaalit Guinnesin kirjaan menevine ennätyksineen (yhteiskonsertti yli 100 bassolle) ja aatteen puuhamiehen vaatimus saada narubassolle kansallissoittimen status saivat minut hykertelemään. Vihdoinkin on tulossa hyvitystä vuosien, ei, kymmenien vuosien alennustilaan. Jos sanoit soittimeksesi narubasson, sait korkeintaan halveksivan hymähdyksen. Nyt ei varmaan kulu aikaa kuin tovi siihen, että kulttuurirahasto myöntää apurahoja väitöskirjatutkimuksille narubasson historiasta, soitinrakentamisen ja soittamisen tekniikasta, narubassosta psykoterapiassa, jne. Haluankin tuoda oman pienen naruni tähän kekoon.

Silloin energisellä 60-luvulla (ei, ei vielä tikulla silmään, tämä johtaa nykyaikaan ihan kohta) Karppasen Tapsan kanssa kun konstruoimme instrumentteja kulloinkin saatavilla olevista tarpeista, yksi kehittelymme kohde oli tietenkin narubasso. Oheinen periaatepiirustus paljastaa olennaisen (etsi kuva googlella sanalla narubasso) Sitä ei ole patentoitu ja toivomme sen säilyvänkin kaikille vapaasti käytettävänä teknisenä oivalluksena. Nimittäin viritin, joka kääntyy alakiinnityksestään. En ole sellaista muualla nähnyt, joten se on nykyaikaankin sopiva innovaatio.

Narubassossa olennaista on sopiva kaikupohja, johon pääkaula kiinnitetään. Samaan koppaan yleensä pingotetaan kieli. Meidän versiossamme samaan kaikukoppaan kiinnitettiin myös viritin, erillinen tappi, joka jakoi kielen kahteen eripituiseen osaan. Basso on näin ollen kaksikielinen ja äänenkorkeus märitellään kahden toisistaan riippumattoman tangon avulla, siis kaulan ja virittimen. Mutta mites tätä soitetaan?

Ihanteellista on käyttää kahta muusikkoa, joista toinen pitää tangoista ja toinen takoo tai siis soittaa kieliä rumpupalikoilla (hiljaisessa musiikissa vaikkapa kynillä). Toinen muusikko määrää rytmin ja äänisuhteet sekä volyymin, toinen määrää sävelkorkeudet ja niiden suhteet. Yksin soitettuna joutuu tukemaan virittimen joko esim. vatsaansa tai suuhunsa jolloin toinen käsi on käytettävissä rumpupalikkaan.

Bassosta teimme erilaisia variaatioita lähinnä ergonomiaa ajatellen. Virittimen voi panna sojottamaan vaakasuorassa ja sen voi tukea toiseen kaikukoppaan, esim. vaatekaappiin. Tai kaulan voi kiinnittää vaatekaappiin (oven lukkopuolelle kiilattuna), kielen saranaan ja virittimen pystyyn lattiaa vasten tai johonkin laatikkoon, jolloin kieli on lähes vaakasuunnassa tarjoten palikoitsijalle ergonomisesti edullisemman soittoasennon.